Demokratiasta voitaisiin vääntää iäisyyksin. Jo pelkästään termin määrittely tuntuu olevan mahdotonta, saatikka sitten keskustelu käytännöllisistä asioista. Filosofiseen puoleen en edes halua tarttua: tuota keskustelua on väännetty jo vuosituhansia muodossa tai toisessa.

 

Juuri ennen puoltayötä 2.8.2010 Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin*, jonka mukaan Venäjän nykyinen presidentti Dmitri Medvedev ei aio kilpailla pääministeri Vladimir Putinin kanssa parin vuoden päästä olevissa presidentinvaaleissa. Perusteluiksi sanottiin halu välttää läheisten voimien välistä kilpailua. Oman tulkintani mukaan sanoman voisi myös laittaa muotoon: ”Valta pysyy yhden poliittisen liittouman käsissä vielä kolmannenkin kauden jälkeen”.

 

Tätähän tämä on. Vuoden 2008 vaaleissa Medvedev keräsi melko kunnioitettavan 70%:n äänisaaliin äänestysprosentin ollessa vähän alle 70. Länsimaissa vaaleja kritisoitiin esimerkiksi siitä, että ehdokkaiden näkyvyys tiedotusvälineissä  ei ollut tasaista. Päälle vielä neljän ehdokkaan hylkäys, niin avot.

 

Toki Medvedevin äänisaldo viime vaaleissa saattoi hyvin heijastella kansan tahtoa. Itse asiassa olisi jopa ihme jos näin ei olisi: hänet miellettiin Putinin seuraajaksi ja Putinin henkilökuvasta on luotu enemmän tai vähemmän jumalainen. Päälle vielä Jeltsinin aikaisen kriisin setviminen, niin Putinin suosio ei yllätä. Ei siis liene yllättävää, että hänen seuraajakseen miellettävä henkilö kerää suurimman äänisaldon.

 

Ongelmana ei ole niinkään suosio, vaan se, mistä suosi kumpuaa. Omiin silmiini suosio vaikuttaa olevan osaltaan seurausta onnistuneesta ”mainoskampanjasta”. Putin kuvattu milloin minäkin supersankarina: jos hän ei ammu nukutusnuolilla tiikereitä, hän lentää hävittäjällä tai esiintyy yläkroppa paljaana. Hän on se, joka puhuu Venäjän suulla. Oli hän sitten pääministeri tai presidentti.

 

Pysähdytäänpä hetkeksi tähän. Ihanko totta lain mukaisesti sivuun siirtyvä presidentti tukee käytännöllisesti katsottuna omaa puoluetoveriaan? Älä ihmettä, totta kai tukee! Niin minäkin tukisin seuraajaani jos tämän pitäisi kamppailla paikastaan. Entä henkilökuvan luonti? Niin, kyllä itse ainakin muistan nähneeni erilaisia kampanjoita eri maiden vaaleissa. Tuskin Obamaakaan kuvattiin koripallokentällä ”aivan sattumalta”, kuten ei Putinkaan ”sattumalta” eksynyt hävittäjän kyytiin.

 

Eri maiden kampanjoissa ja käytännöissä on siis melko huomattaviakin yhtäläisyyksiä. Kulttuurista, lainsäädännöstä ja tavoista riippuen tavoissa on tietenkin eroja, mutta perusperiaatteet ovat lähes yksi yhteen: valta halutaan pitää ”seuraajien” (lue: niiden, jotka jatkavat aloittamaasi työtä) käsissä ja ihmisten mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan.

 

Onko Venäjä sitten demokraattinen valtio? Niin, itse en halua tarttua kysymykseen. Demokratian määrittely tuntuu käytännössä mahdottomalta ja niin erilaiset järjestelmät pyrkivät omimaan käsitettä. Fakta kuitenkin on, että Venäjällä noudatetaan hyvin pitkälti samoja tapoja kuin Suomessakin: SDP:n henkilö tukee erittäin todennäköisesti toista demaria vaaleissa ja sekä puolueet että ehdokkaat pyrkivät rakentamaan ehdokkaiden imagoa. Toki imagonrakennuksesta ja tuesta on olemassa eri asteita, sitä tuskin kukaan voi kiistää.

 

* http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/1135259036874?ref=lk_is_ul_2