Jo pidempään olen miettinyt joitakin historian ristiriitaisuuksia, Pasilasta tutun Pekka routalemmen sanontaa mukaillen ”jänniä” tapahtumia ja vastaavia. Päätinpä sitten tiistaina 10.8 aloittaa operaation, mutta aiheen laajentuessa ja muiden asioiden painaessa päälle projekti hieman viivästyi. Lopputuloksena oli useamman pienen ”tarinan” potpurri, jonka punainen lanka lienee kateissa. Toivottavasti lukijoilla ainakin riittää hupia.

 

• Stalin, tai Joe-Setä amerikkalaisittain, oli varmasti yksi viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon mielenkiintoisimmista henkilöistä. Hänen enemmän tai vähemmän keinotekoisesti luoma nälänhätä Ukrainaan (Holodomor) oli jo julma teko, mutta entäpä gulaggien täyttäminen ”vähän jokaisella”? Kansalaisilla olisi ollut hyvät syynsä vihata isä aurinkoista. Noh, eipä hallitsevalla eliitilläkään mennyt kauheasti paremmin puhdistusten laajuutta tutkaillessa. Tosin armeijassa saattoi olla muutama tyytyväinenkin kaveri. Vai miten esimerkiksi vuonna 1917 vallankumouksen pyörteissä yhdessä illassa vääpelistä 1. neuvostoratsuväkiarmeijan komentajaksi noussut Semjon Budjonny. Tämä lähes varusmiehen koulutuksella varustettu juoppo (kuten Geoffrey Regan asian ilmaisee) nousi sitten aina Marsalkaksi asti. Noh, kaikesta mukavasta ja ei niin mukavasta huolimatta gruusialainen Stalin äänestettiin vähän aikaa takaperin suurimpien venäläisten joukkoon. Melko ironista, että yksi suurimmista venäläisistä ei ollut alkujaankaan venäläinen ja että hänen diktatoriset metodinsa olivat… Noh, omalaatuisia.

 

• Itävallan omapoika ja Stalin kilpatoveri Adolf Hitler ei hänkään jäänyt pekkaa pahemmaksi. Nuoruudessakaan hän oli omasta mielestään lahjakas maalari, mutta akatemioihin häntä ei vain jostain syystä huolittu. Tästä kimpaantuneena Aatu päätti ottaa mukaa suureen sotaan, luonnollisesti ei isänmaansa riveissä. Muuan englantilaissotilas (oletettavasti Henry Tandey) olisi voinut surmata tämän tulevan Führerin, mutta päätti laskea aseensa ja kävellä pois. Melko kovan hinnan hänkin maksoi siitä, että sai pitää omatuntonsa puhtaana parikymmentä vuotta. Kun Aatu sitten selvisi sodasta (toisin kuin hänen Übermenscheillä varustettu maansa), päätti hän lähteä politiikkaan. Vuosien ajan suurimpana saavutuksena oli täysin päin mäntyä mennyt ”vallankaappausyritys”. Lopulta Hitler pääsikin valtaan ja jopa suurimmalle pallille, mutta mitä vielä. Hänpä sai aikaan kahden rintaman sodan, jossa käytännössä kaikki meni vituiksi. Saksaa ei lopulta kuritettu vain taloudellisesti, vaan Hitlerin leiritykset, siviileihin kohdistunut väkivalta ja muut ei-niin-humaanit teot pitävät huolen siitä, että vielä yli puolivuosisataa sodan jälkeen saksalaiset ovat pahoillaan tämän itävaltalaisen touhuista.

 

• Salajuonia ja –murhia punoessa on hyvä pitää mielessään yksi periaate: historiankirjoihin nimesi voi jäädä roikkumaan aivan miten päin tahansa, riippuen lopputuloksesta. Ei Gavrilo Princip uskonut käynnistävänsä ensimmäistä maailmansotaa, mutta niin vain noista surullisista luodeista alkoi tapahtumaketju, joka johti sotaan. Toki todelliset syyt löytyvät muualta, mutta pitihän syntipukki saada. Sen sijaan suomalaisille ehkä tutumpi Eugen Schauman sai vähän toisenlaisen tuomion. Hänen haudallaan on suuri muistomerkki, hänet äänestettiin vuonna 2004 34. suurimmaksi suomalaiseksi ja hän oli enemmän tai vähemmän sankarin roolissa useassa elokuvassa, näytelmässä ja romaanissa. Ei huonosti, kyseessä oli kuitenkin hallitsijan murhaaja. Monessa muussa maassa hänet olisi tuomittu vielä tänäkin päivänä terroristina, hulluna tai maanpetturina. Adolf Opálka, Josef Valcik, Jan Kubis ja Jozev Gabcik eivät sitten olleetkaan aivan yhtä onnellisia. He niittasivat Reinhard ”Prahan teurastaja” Heydrichin hengiltä, mutta natsitpa eivät rakentaneet hautamonumentteja. He tuhosivat Lidicen kylän, tappoivat jokaisen yli 16-vuotiaan miehen ja lähettivät loput keskitysleireille. Toki asiaankuuluvasti kostotoimina aloitettiin myös Operaatio Reinhard, jonka seurauksena pystytettiin Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin keskitysleirit. Niin, salamurhilla saattaa olla melko odottamattomia seurauksia. Miettikääpä niitä.

 

• Joskus taas sinut saatetaan tuomiota pariinkiin otteeseen, vieläpä niin, että et itse edes osannut arvatakaan syitä. Mikä yhdistää esimerkiksi Karl Kuhnia, Oskar Körneriä ja Klaus von Papea? Niin, kaikki kuolivat Hitlerin järjestämässä oluttupavallankaappauksessa. Tuolloin he olivat parin vuoden aikana vain rikollisia, jotka olivat kuolleet aiheuttamassaan konfliktissa. Hitlerin noustua valtaan he saivat kuitenkin marttyyrikohtelun. Heille rakennettiin kaksi Ehrentempelinä (Kunniatemppeli vapaasti suomennettuna) hautapaikoiksi ja kovaäänisistä suoritettiin aika ajoin nimenhuuto näiden sankarien puolesta. He olivat muuttuneet lyhyessä ajassa rikollisista marttyyreiksi. Toki kohtalo repii aina välillä ihmisolentoja outoihin suuntiin. Saksan hävitessä sodan näiden sankarien omaiset saivat kaksi vaihtoehtoa: joko ruumiit krematoidaan tai haudataan nimettöminä Müncheniin. Temppeleitäkään ei enää ole, ne nimittäin räjäytettiin vuonna 1947. Parin vuosikymmenen ajan nämä Weimarin tasavaltaan tyytymättömät miehet olivat välillä rikollisia ja välillä marttyyreitä, mutta viimeisen 65 vuoden ajan he ovat olleet natsirikollisia.

 

• Aikojen saatossa maa-alueita on myyty ja vaihdettu niin valtioiden kuin yksityistenkin henkilöiden välillä. Joskus vaihtokaupoista kuitenkin jää käteen sitä itseään (toki toisesta näkökulmasta katsottuna täyttä kultaa) ja kauppaa kirotaan vielä vuosisatojenkin päästä. Katsotaanpa vaikka Alaskaa. Venäjä myi alueen Yhdysvalloille vuonna 1867 ja kauppaa pidettiin varsinkin Yhdysvalloissa käsittämättömän huonona. Mitenkä jälkikäteen? Neuvostoliitto olisi varmasti pissinyt hunajaa maayhteydestä Pohjois-Amerikkaan (toki olettaen, ettei aluetta olisi vallattu Venäjän vallankumouksien pyörteissä) kylmän sodan aikana, eikä nykyinen Venäjä varmasti pistäisi pahitteeksi jos sillä olisi hallussaan tuon(kin) alueen luonnonvarat.

 

• Kiinan aina yhtä iloisella Maolla oli aikanaan tapoja, jotka ainakin suomalaisten silmiin vaikuttavat oudoilta. Mao ei esimerkiksi piitannut hampaiden harjauksesta, sillä ”tiikeritkään eivät harjaa hampaitaan”. Samoin hän ei varsinaisesti pitänyt peseytymisestä, mutta antoi palvelijoidensa pyyhkiä itseään kosteilla pyyhkeillä. Toki uintia hän harrasti mielellään ja pyrki nöyryyttämään poliittisia vastapelureita porskuttelemalla vedessä heitä paremmin. Tämä höpsöjä tapoja käyttänyt leppoisan näköinen kaveri oli kuitenkin sen verran stalinistinen, että jopa Uncle Joe jäi toiseksi. Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana hän oli valmis uhraamaan kokonaisia armeijoita vain sen takia, että hän saisi paremman aseman Neuvostoliiton tukemassa kommunistisessa puolueessa. Toki tämä sellaisena aikana, jolloin edes kiinalaisten, saatikka kommunistien voitto, ei todellakaan ollut varma. Välillä käytiin kävelyllä Maon tyyliin ja päätettiin suorittaa Pitkä marssi. Suomalaisten suuhun tosin Pitkä farssi sopisi paremmin, lähes 90 000 alussa mukaan hypänneestä toverista loppuun selvisi noin 7 000. Mitäpä riskeistä, niitä Mao ei koskaan kaihtanut. Jopa kymmeniä miljoonia henkiä vaatinut Suuri harppaus lähti peliin kovin panoksin, mutta takkiin tuli silti. Toki stalinistiseen tapaan Mao suoritti aina silloin tällöin lähipiiriensä puhdistuksia ja terrorisoi kansaa.

 

• Ensimmäinen maailmansota ei mennyt Itävalta-Unkarilta erityisen hyvin. Tuloksena oli nöyryyttävä tappio, suuret tappiot ja monarkian hajoaminen. Tosin eipä tuon tarinan alkukappaleissakaan varsinaisesti luvattu kuuta taivaalta. Ensinnäkin Itävallassa ylipäällikkö von Hötzendorfin johdolla sotaa Venäjää vastaan pidettiin suorastaan idioottimaisena ja erittäin todennäköisenä jos sotaan Serbiaa vastaan lähdettäisiin. Oikein meni osittain; Venäjä lähti sotimaan monarkiaa vastaan, tosin se luhistui ensin. Toisekseen, Itävallan liikekannallepano oli järkyttävällä tasolla. Toki sota asettaa erityyppisiä rajoituksia, mutta harvoin kaikkia junia asetetaan kulkemaan sillä nopeudella, jonka heikoin juna kulkee huonoimmalla rataosuudella. Sanomattakin selvää, että joukkoja ei siirrelty nopeasti. Samoin vaunujen määrä tiputettiin puoleen rauhan ajasta, jolloin kuljetukset eivät ainakaan nopeutuneet. Päälle vielä ruoan tarjoilun erikoisista järjestelyistä johtunut tapa välillä pitää miehet päivä syömättä ja tarjota merkityt ruoat kerralla… Niin, takkiin tuli. Noh, toki rintamallakin tapahtui. Esimerkiksi upseerit pitivät keltaisia olkavöitä ja kirkkaita huotria (miekantuppi), jonka seurauksena neljänä ensimmäisenä kuukautena kaatui 3 168 upseeria (7 781 haavoittunutta) tarkka-ampujien luoteihin. Eipä siinä, Venäjä antoi kumman paljon anteeksi omilla töppäyksillään.

 

• Melko tarkalleen keskellä Venäjää sijaitsee Krasnojarskin aluepiiri. Alue ei kuitenkaan ole mikään aivan turha paikka, vaan omaa melko erikoisenkin historian. Alueelta löytyy muun muassa Severnaja Zemlja (Pohjoinen maa), joka on maailman viimeinen löydetty saaristo, löydetty niinkin myöhään kuin vuonna 1913 ja kartoitettu vasta 1933. Toki Krasnojarskissa oli myös Stalinin aikana vankileirejä ja myöhemmin alueelle on rakennettu useampiakin suljettuja kaupunkeja ydinasetuotannon mukaan. Tällä hetkellä toiminnassa pitäisi olla ainakin Zeleznogorsk (Krasnojarsk –26) ja Zelenogorsk (Krasnojarsk-45). Niin ja tosiaan. Kyseinen aluepiiri on 2 339 700 neliökilometriä, toisin sanoen lähes 2 000 000 neliökilometriä suurempi alue kuin Suomi. Väestöä on kuitenkin vain sellainen kolmisen miljoonaa, joten kuka puhuikaan Suomesta harvaanasuttuna maana? Helvetti, meillähän oli ollut ensimmäinen sotakin jo ennen tämän alueen lopullista kartoittamista, väestöntiheytemme on yli kymmenkertainen ja emme me nyt niin syrjässä kuitenkaan ole kuin tämä suljettujen kaupunkien ja vankileirien luvattu maa.

 

• Aina välillä sattuu ja tapahtuu, muuallakin kuin HIFK:n mainoslauseen mukaisesti Nordiksella. Vuonna 1942 brittiläiset sotaherrat päättivät aloittaa Operaatio vegetaarin (Operation Vegetarian) saksalaisten lyömiseksi. Tarkoituksena oli myrkyttää pellavansiemeniä pernarutolla ja syöttää nämä saksalaisten karjalle. Tällöin jopa miljoonia saksalaisia olisi kuollut pernaruttoon ja kuollut karja yhdistettynä pelkoon toisi vielä nälänhädänkin. Suunnitelmaa testattiin Gruinardin Saarella, mutta mitäpä vielä. Homma meni reisille, pernarutto pääsi ikään kuin karkuun ja saari oli 48 vuotta karanteenissa. Toki muuallakin osataan tai ainakin ”osataan”. Nykyisin Uzbekistaniin kuuluvan Kantubekin alueella oli 100-200 tonnia pernaruttobakteerin runtelemaa materiaa vuonna 2002 ennen puhdistusoperaatiota. Myös Jekatenburgissa (silloisessa Sverdlovskissa) sattui ja tapahtuo vuonna 1979. Huoltomiesten ja bioaselaboratorion henkilökunnan välillä tiedotus ei kuitenkaan pelannut ja tuuletinjärjestelmän kautta pernaruttoa pääsi leviämään ilmaan. Tuloksena noin satakuollutta ja huoltomiehelle kova muistutus siitä, että huoltokirjaankin voi kirjata asioita.

 

• Joskus aikoinaan oli sanonta, että suomileffassa täytyy näkyä tissit. Tässä blogissa niitä ei valitettavasti voida näyttää, mutta haittaako tuo. Nettimaailmassa nimittäin Pohjois-Korea on nykyään SE juttu. Niin, Pohjois-Korea, tuo valtioiden vesinokkaeläin. Maa on äärimmäisen köyhä, mutta silti sieltä löytyy muun muassa maailman korkein lipputanko, suurin futisstadion (jota käytetään välillä muun muassa teloituksiin)  ja ydinaseistusta. Ei huonosti maailman alistetuimmalta ja aivopestyimmältä kansalta. Asiaan kuuluu totta kai enemmän tai vähemmän amerikkalaista supersankaria muistuttava johtaja, Kim Jong Il. Tämä lyhyt ja lihava mies päätti siirtää lyhyet ihmiset pois pääkaupungista, tilaa kalliita alkoholijuomia huomattavilla summilla ja harrastaa elokuvia, tosin vain silloin kun ehtii. Hän nimittäin ei ole vain jumalainen hallitsija, vaan myös hallitsee säätä, tietää kaikesta kaiken, juoksee satasen äärimmäisen nopeasti ja golfatessakin ”holareita” tulee kuin liukuhihnalta. Välillä (kokoajan) kansalle pitää muistuttaa parista asiasta: johtaja on täydellinen ja Pohjois-Korea on paras maa, ongelmat vain johtuvat imperialistien juonista. Jos Orwell julkaisisi teoksen 1984 nyt, ei tuota kirjasta ostaisi kukaan. Me kun olemme jo lukeneet vastaavasta hommasta.

 

• Smog eli savusumu kuulostaa melko mukavalta asialta, mutta todellisuus on joskus vähän toista. Hiilivoimaloiden ollessa suosionsa huipulla varsinkin Lontoo sai oman osansa tästä ”teollisuuden lahjasta.” Vuonna 1952 sääolosuhteet olivat niin otollisia, että Lontooseen laskeutui niin kutsuttu Suuri smog (Great Smog) puoleksi viikoksi. Toki tuo savuinen sumu haittasi näkyvyyttä, mutta mitä pienistä. Se näkyvyys kun oli toissijaista siihen nähden, että parin seuraavan viikon aikana neljästä tuhannesta aina 12 000:n ihmiseen asti kuoli smogin seurauksena. Siinäpä todellinen hernerokkasumu.

 

Useilla keskustelupalstoilla on nyt pari päivää vaahdottu Wikileaksin paljastuksista. Wikileaksin tietojen mukaan Yhdysvaltojen joukot ovat syyllistyneet siviilien tappamiseen Afganistanissa ja joidenkin tahojen mukaan Wikileaksin toiminta on maanpetturuutta. Keskustelu aiheesta on käynyt kuumana, joten päätin kantaa oman korteni kekoon.

Mietitäänpä mitä vaikutuksia Wikileaksin paljastuksilla on Yhdysvaltoihin. Ensinnäkin se todistaa kotimaan kansalaisille sen, että Yhdysvallat ei ole taistelemassa täysin puhtain keinoin. Epäonninen sota ja omien suorittamat (ja peitellyt) sotarikokset eivät ainakaan hiljennä tai vähennä sodan vastustajien lukumäärää. My Lain verilöyly Vietnamin sodan aikana olkoon tästä vain yksi esimerkki. Samalla paljastukset hankaloittavat Yhdysvaltojen mahdollisuuksia saada mukaansa muiden maiden joukkoja.

 

Toisaalta, onko totuuden puhuminen rikos? Onko rikoksien paljastaja vastuussa jostakin toisesta rikoksesta? Joissakin asioissa kyllä, mutta... Jatketaanpa miettimistä. YK:n ihmisoikeusjulistuksen 19. artikla sanoo: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta. ”

Alleviivaus on omasta näppäimistöstäni. Oman tulkintani mukaan YK:n ihmisoikeusjulistus sanoo yksiselitteisesti, että Wikileaksin toiminta on hyväksyttävää. En käytä sanaa ”laillista”, sillä kyseinen julistus ei ole lain kanssa samalla tasolla. Julistusta voitaneen kuitenkin pitää yhtenä demokratian kulmakivistä, joten onko sitä rikkova valtio edes demokraattinen?

Seuraava ongelma on sodan merkitys. Voidaanko sodan varjolla suorittaa tekoja, jotka taistelevat moraalia vastaan: voidaanko siviilejä surmata suurissa määrin ja voidaanko kansainvälistä mediaa saada tanssimaan omien valheiden ja toiveiden mukaan?

Niin, rikollinen sota kaiken kaikkiaan. Yhdysvallat syytti Afganistanin hallitusta Osama Bin Ladenin suojelusta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ja hyökkäsi tällä verukkeella maahan. Pari asiaa vain unohtui. Taleban-hallitus oli valmis luovuttamaan Osaman kolmanteen maahan. Toisekseen Yhdysvalloissa majaili tällöin muun muassa Luis Posada Carrilesin Venezuelan ja Kuuban pyynnöistä huolimatta. Samoin muun muassa Orlando Bosch vapautettiin melko erikoisin perustein syytteistään.

 

Mietitäänpä tilannetta. Sinuun kohdistuu isku ja haluat kostaa tämän. Sinulle ei käy toisen osapuolen ehdottama humaani vaihtoehto, vaan julistat sodan. Samaan aikaan sinulta pyydetään vastaaviin tekoihin syyllistyneitä tilille, mutta vastaat kieltävästi. Sodasta seuraa tuhansien ihmisten kuolema, vuosikymmenen jatkunut maan hävitys ja muuta mukavaa. Päälle vielä median ohjailua, niin mitenkä oli sen demokratian kanssa?

Toisaalta tuntuu melko naiivilta luottaa vain johonkin ”mielipiteen vapauteen” silloin, kun se asettaa ihmisiä alttiiksi vaaralle. Vaikka käytäntö kuuluisikin osaksi jotakin ylevää ajatusmallia, niin voidaanko viholliselle antaa sodassa noinkin paljon etua? Onko joskus parempi vain olla noudattamatta joitakin ”standardeja” vai aiheuttaa niiden orjallisella seuraamisella suunnattomia vaikeuksia?

Taas vaihteeksi piti oikein katsastaa kartasta missä sitä tulikaan asuttua. Kartta näytti vielä sitä samaa Suomea, vaikka meininki viittaisikin lähemmäs Pohjois-Koreaa. Eilen silmiini osui uutinen siitä, miten ylinopeudesta kärynnyttä Kokoomuksen kansanedustajaa Petri Saloa syytettiin lahjonnasta. Tänään sitten selvisi se, että kyseessä oli ehdotus käydä vetäisemässä kahvit Salon piikkiin.

Niin, aikuinen mies ehdottaa kahvikupillista. Paljonkohan maantiellä kärähtänyt kuski kustantaisi kahveistaan lähimmällä huoltoasemalla? Euron? Kaksi? Kyllä on poliisilla asiat huonosti jos hänen rehellisyytensä asetetaan kyseenalaiseksi parin euron kahvin takia. Vaikka poliisit eivät olekaan palkkatilastojen kärjessä, niin joku roti tähän pitäisi tosiaan saada.

Toki lakihan kuuluu ”Joka virkamiehelle lupaa, tarjoaa tai antaa hänen toiminnastaan palvelussuhteessa hänelle tai toiselle tarkoitetun lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa, on tuomittava lahjuksen antamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. ”

 

Onko tuo muutaman kolikon kahvi tosiaan sellainen lahja tai etu, jonka voidaan katsoa vaikuttavan palvelusuhteeseen? Jos poliisi on mahdollista lahjoa (ainakin syyttäjän mukaan) näin halvalla, niin mikä sitten on se absoluuttinen alaraja? Voisinko minä esimerkiksi täyttää siideripullon vedellä ja poliisien pysäyttäessä ilmoittaa heidän voivan pitää kyseisen pullon pantteineen? Lopulta kuitenkin kahden euron kahvi on 0,13% poliisin 1500€:n palkasta ja 20 sentin panttikin on 0,013%. Melko pieni ero prosentuaalisesti jos minulta kysytään.

Jos minulta kysyttäisiin näiden tietojen perusteella tulkintaa asiasta, niin tilanne menisi jotenkin näin: Salo porhaltaa kiireisenä paikasta toiseen ja täräyttää vähän liikaa tutkaan. Poliisiauton takapenkki ei varmasti ole mukavin paikka viettää aikaa, joten Salo ehdottaa vaihtoehdoksi vaikkapa kahvitaukoa läheisellä huoltoasemalla. Poliisi kirjaa ehdotuksen selostukseensa ja syyttäjä huomaa mahdollisuuden muuhunkin kuin vain ylinopeuteen.

Lopputulos oikeudessa mennee jotenkin näin: Salo todetaan syyttömäksi käräjillä, syyttäjä valittaa hoviin, hovissa tulos pysyy samana, korkeimpaan ei saada valituslupaa ja valtio on taas vaihteeksi tuhlannut rahaa, aikaa ja resursseja. Kovinkaan monessa maassa ei yhden, todennäköisesti juomatta jääneen, kahvikupin hinta ole tällä tasolla.

Tulipa kuultua aiheesta jo vitsailuakin. Eräs tuttavani heitti puolitosissaan, että poliisi oli varmuudella mies. Jos kyseessä olisi ollut naispoliisi, tutkittaisiin kahvittelupyyntöä lahjonnan sijaan seksuaalisena häirintänä.

Satuin eräillä foorumeilla törmäämään ongelmapelaamiseen ja pelaamisesta koituneisiin ongelmiin. Koska keskustelun pohjalta ilmeni kolikkopelien ongelmallisuus, päätin kaivaa esiin RAY:n vuosikertomuksen. Mitäpä mukavaa tuosta eläkeläismummojen parhaimmasta kaverista ja pahimmasta vihollisesta sitten löytyikään?

 

Heti alkuun huomio kiinnittyi korttimaksamista puolustelevaan kohtaan ”Korttimaksaminen tarjoaa enemmän mahdollisuuksia pelaamisen kontrollointiin kuin kolikkomaksaminen, esimerkiksi ikärajan tarkistamisen ja vuorokausikohtaisen saldorajan”. Niin, kuulostaa melko jalolta. Tässä kuitenkin on unohtunut yksi erittäin suuri epäkohta: tämä uudistus antaa entistä paremman mahdollisuuden pelata kerralla enemmän.

 

Mietitäänpä asiaa. Kymmenen euron pelaaminen ei euron panoksella kestä montaakaan minuuttia. Kun sinulla ei ole kiinteää rahaa käytössä, saattaa menetetty rahamäärä hämärtyä tyystin. Sinultahan katoaa vain jotain sellaista, joka on ”jossakin muodossa” tililläsi. Pystyt seisomaan kauemmin sen tutun ja turvallisen automaatin vieressä, sinun ei tarvitse käydä vaihtamassa setelejä kolikoiksi eikä ravata automaatilla nostamassa lisää. Voit vain pelata.

 

Toki, ongelmapelaaja pystyy asettamaan itselleen rajat. Ensin vain täytyisi saada ongelmapelaaja tunnistamaan ongelmansa. Tämä ei todellakaan ole helppo homma ja yleensä herätys tapahtuu liian myöhään. Kaiken kukkuraksi naurettavinta asiassa on se, että jopa kokonaan estetty korttipelaaminen tarkoittaa vain sitä, että ongelmapelaaja ”joutuu” käyttämään käteistä. Vähän sama asia kuin piratismiin syyllistyneen nettiyhteyden nopeus tiputettaisiin 10 megasta kahdeksaan megaan tai seksuaalirikoksesta tuomitulle ei enää myytäisi kondomeja; voitaisiin jatkaa samoilla linjoilla kuin ennenkin.

 

Jos ongelmapelaamista haluttaisiin suitsia, ei maksutapoja todellakaan lisättäisi. Lisäämällä maksutapoja saadaan vain aikaan ilmiö, jossa satunnaistenkin pelaajien määrä nousee ja ongelmapelaajat pystyvät pelaamaan vieläkin enemmän. Toimivampi ratkaisu olisi rajoittaa pelaamista poistamalla maksutapoja. Jos esimerkiksi euro olisi isoin koneen hyväksymä valuttaa ja 50 senttiä suurin panos, hidastuisi pelaaminen entisestään. Samalla voittojen houkutus pienenisi, sillä 25 euron jackpot ei ole yhtä tavoiteltava asia kuin 50 euron.

 

Entä miksi pelaaminen sitten kiinnostaa ja koukuttaa ihmisiä? Oma keittiöpsykologiaan perustuva väitteeni on, että pelaamisessa jännitys ja mahdollisuus voittoon ovat kiinnostavia. Lopulta jännityksestä tulee normaalitila, johon pitää palata uudestaan ja uudestaan. Jos tämä väittämä pitää paikkansa, niin juuri esittämäni vaihtoehto panoksien ja käypien kolikoiden rajoittamisesta voisi hyvinkin toimia turvavyöperiaatteella: ei estä kolaria, mutta vähentää vahinkoja.

 

Mielenkiintoisin määritelmä peliautomaateista on muuten ”tyhmien lisävero”. Sinällään loistava väittämä ja osittain tottakin.

 

http://www.ray.fi/raytietoa/medianurkka/pdf_vuosikertomukset/vuosi09.pdf

 

Demokratiasta voitaisiin vääntää iäisyyksin. Jo pelkästään termin määrittely tuntuu olevan mahdotonta, saatikka sitten keskustelu käytännöllisistä asioista. Filosofiseen puoleen en edes halua tarttua: tuota keskustelua on väännetty jo vuosituhansia muodossa tai toisessa.

 

Juuri ennen puoltayötä 2.8.2010 Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin*, jonka mukaan Venäjän nykyinen presidentti Dmitri Medvedev ei aio kilpailla pääministeri Vladimir Putinin kanssa parin vuoden päästä olevissa presidentinvaaleissa. Perusteluiksi sanottiin halu välttää läheisten voimien välistä kilpailua. Oman tulkintani mukaan sanoman voisi myös laittaa muotoon: ”Valta pysyy yhden poliittisen liittouman käsissä vielä kolmannenkin kauden jälkeen”.

 

Tätähän tämä on. Vuoden 2008 vaaleissa Medvedev keräsi melko kunnioitettavan 70%:n äänisaaliin äänestysprosentin ollessa vähän alle 70. Länsimaissa vaaleja kritisoitiin esimerkiksi siitä, että ehdokkaiden näkyvyys tiedotusvälineissä  ei ollut tasaista. Päälle vielä neljän ehdokkaan hylkäys, niin avot.

 

Toki Medvedevin äänisaldo viime vaaleissa saattoi hyvin heijastella kansan tahtoa. Itse asiassa olisi jopa ihme jos näin ei olisi: hänet miellettiin Putinin seuraajaksi ja Putinin henkilökuvasta on luotu enemmän tai vähemmän jumalainen. Päälle vielä Jeltsinin aikaisen kriisin setviminen, niin Putinin suosio ei yllätä. Ei siis liene yllättävää, että hänen seuraajakseen miellettävä henkilö kerää suurimman äänisaldon.

 

Ongelmana ei ole niinkään suosio, vaan se, mistä suosi kumpuaa. Omiin silmiini suosio vaikuttaa olevan osaltaan seurausta onnistuneesta ”mainoskampanjasta”. Putin kuvattu milloin minäkin supersankarina: jos hän ei ammu nukutusnuolilla tiikereitä, hän lentää hävittäjällä tai esiintyy yläkroppa paljaana. Hän on se, joka puhuu Venäjän suulla. Oli hän sitten pääministeri tai presidentti.

 

Pysähdytäänpä hetkeksi tähän. Ihanko totta lain mukaisesti sivuun siirtyvä presidentti tukee käytännöllisesti katsottuna omaa puoluetoveriaan? Älä ihmettä, totta kai tukee! Niin minäkin tukisin seuraajaani jos tämän pitäisi kamppailla paikastaan. Entä henkilökuvan luonti? Niin, kyllä itse ainakin muistan nähneeni erilaisia kampanjoita eri maiden vaaleissa. Tuskin Obamaakaan kuvattiin koripallokentällä ”aivan sattumalta”, kuten ei Putinkaan ”sattumalta” eksynyt hävittäjän kyytiin.

 

Eri maiden kampanjoissa ja käytännöissä on siis melko huomattaviakin yhtäläisyyksiä. Kulttuurista, lainsäädännöstä ja tavoista riippuen tavoissa on tietenkin eroja, mutta perusperiaatteet ovat lähes yksi yhteen: valta halutaan pitää ”seuraajien” (lue: niiden, jotka jatkavat aloittamaasi työtä) käsissä ja ihmisten mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan.

 

Onko Venäjä sitten demokraattinen valtio? Niin, itse en halua tarttua kysymykseen. Demokratian määrittely tuntuu käytännössä mahdottomalta ja niin erilaiset järjestelmät pyrkivät omimaan käsitettä. Fakta kuitenkin on, että Venäjällä noudatetaan hyvin pitkälti samoja tapoja kuin Suomessakin: SDP:n henkilö tukee erittäin todennäköisesti toista demaria vaaleissa ja sekä puolueet että ehdokkaat pyrkivät rakentamaan ehdokkaiden imagoa. Toki imagonrakennuksesta ja tuesta on olemassa eri asteita, sitä tuskin kukaan voi kiistää.

 

* http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/1135259036874?ref=lk_is_ul_2